Kirjoitin jo eilen aamulla vastaus kommentissani Loikalan Pekan kommenttiin, että vuosi on alkanut kohdallani vähän huonosti. Minulla on ollut kolme murhetta: tietski reistailee, jalassa on mätää ja rahat melkein lopussa.
Luulin jo, että rikoin tietokoneeni, kun yritin ladata sitä ylimääräisellä muuntajalla, jota ei siis tarvitakaan, koska lähes kaikissa laptopeissa on muuntaja jo valmiina. Ilmeisesti se kuitenkin jotenkin tilapäisesti kuumeni liikaa, koska se lakkasi lataamasta. Sen vuoksi luulin, että joko koneen muuntaja tai akku on nyt sökönä. Ja siksi juoksin pitkin kaupunkia etsien uutta kaapelia, jossa se muuntaja on. Kun sitten vihdoin löysin sellaisen, huomasimme, ettei vika ollutkaan siinä.
Sen jälkeen uskoin, että akku on sitten varmaan rikki, koska se ei lataa. Murehdin jo mielessäni, että pitääköhän minun ostaa uusi tietokone, jos tämän korjaaminen tulee liian kalliiksi. Onneksi googlettamalla löysin täältä yhden tietokoneen korjaajan. Menin hänen luokseen eilen iltapäivällä bussilla, ja matka kesti noin tunnin. Hän oli vanhempi filippiiniläinen mies, joka muisti vielä hämärästi meidän Armi Kuuselan ja heidän Gil Hilarion rakkaustarinankin. Kun hänen mittareillaan tutkimme konettani, niin havaitsimme, että eihän siinä mitään vikaa olekkaan. Ilmeisesti se oli vain tilapäisesti kuumentunut liikaa kahdesta muuntajasta, mutta sen jälkeen palautunut normaaliin tilaan. Eli se on varmaan ollut kunnossa jo pari päivää, mutta kun minä luulin, että se on rikki, niin en edes kokeillut toimiiko se! Tässä näemme konkreettisesti, ettei luulo ole tiedon väärtti !
Tahitin veneretkellä vasempaan polveen tuli muutama naarmu ja alemmas jalkaan muutama moskiiton tai jonkun muun hyönteisen pistos, ja oikeassa jalkapohjassa oli ilmeisesti joku ruusun piikki. Yritin jo Tahitilla kaivaa piikin oikeasta jalasta hakaneulalla ja panin joka päivä betadiinia kumpaankin jalkaan. Silti ne eivät ota oikein parantuakseen. Varsinkin vasemman jalan nilkassa oleva jonkin hyönteisen pistämä reikä on ollut jo jonkun aikaa tulehtunut ja turvonnut ja siinä on vähän mätää. Menin sen vuoksi läheiselle Urgent Care Clinicille, joka mainosti olevansa juuri erikoistunut turistien hoitamiseen. Löin toivorikkaana vakuutuskorttini pöytään ja ajattelin, että sillä kaikki hoituu. Muttei hoitunutkaan, mainoksessa mainittu "out of state/travel insurance" tarkoittikin vain muita Yhdysvaltain osavaltioita. Muiden maiden vakuutukset eivät täällä kelpaa minulle kerrottiin ja arvioitiin, että se olisi sitten noin 140 dollaria plus taxit eli verot päälle. Yhden hyttysen pureman hoitaminen muutamassa minuutissa olisi aika arvokasta. Luonnollisesti saisin rahat takaisin suomalaiselta vakuutusyhtiöltäni sitten joskus puolen vuoden kuluttua, mutta kun Visa tililläni ei eilen ollut kuin 0 euroa ja hätävaratililläkin vain alle 100, niin vetäydyin klinikalta vähin äänin harkitsemaan tilannetta. Sitten sain loistavan idean, päätin hoitaa vaivani itse, menin paikalliseen apteekkiin, joka ei ole Drug store, vaan Pharmacy, ja näytin vaivaani farmaseutille. Hänen suosituksestaan ostin pullon "Hydrogen Peroxide Solution 3% USP" ja "Triple Antibiotic Ointment Plus" putkilon, jossa on bacitracinia, neomysiiniä, polymysiiniä ja pramoxiiniä. Ne maksoivat yhteensä 10 dollaria, eli säästin siis Pohjolalta tai Tapiolalta ( minulla on vakuutukset kummaltakin) yli 130 taalaa!
Ja tänä aamuna kun kävin verkkopankissa huomasin, että yön aikana tililleni oli ilmestynyt 400 euroa plussaa ja loputkin tämän kuukauden luotosta ilmeisesti tulevat pikapuoliin käyttööni.
Eli kaikki pulmani ovat ratkenneet ihan itsestään!
Amerikan terveydenhuollosta minulla on muuten jo aikaisempaakin kokemusta. Olin joskus 71 tai 72 kesällä NYCissä, kun umpisuoleni alkoi ilmoitella olomassaolostaan aika rajusti yöllä. Aikaisemmin tuskin tiesin sellaista omistavanikaan. Asuimme hotelli Biltmoressa Grand Central Stationin kupeessa. Soitin Bögelle eli kapteeni Börje Hjelmille keskellä yötä ja sain hänet vaivoin herätettyä, mutta sitten hän tuli avukseni ja yhdessä menimme taksilla Villagen puolella olevaan St Vincent´s Hospitaliin. Onnekseni Finnair oli silloin hommannut meille kaikille vakuutuskortit, sillä ilman sitä en ehkä olisi päässyt sinne sisään lainkaa. Vaikka se oli katolisten nunnien ylläpitämä, niin pari päivää myöhemmin, kun olin toipumassa ja kävelin ala-aulassa, niin satuin todistamaan episodia, jossa eräs paikallinen laitapuolen kulkija, jolla ei ollut vakuutusta, "heitettiin" eli työnnettin armotta ulos. Siitä taas, että meillä oli ne vakuutuskortit, ja onneksi sellaiset, jotka kelpasivat, on osittain kiittäminen Terämaan Enskaa, jolle oli vuotta aiemmin käynyt siellä samoin kuin minulle nyt, ja jonka johdosta firma oli herännyt hoitamaan asian.
Kun toivuin leikkauksesta, oli minun huoneessani kaksi muutakin puukotuksesta toipuvaa kaveria. Mutta minä oli ainoa, jota lääkäri oli puukottanut. Irlantilaista merimiestä oli puukotettu jalkaan tappelussa, ja musta neekeripoika oli saanut puukoniskun mahaansa yöllä parkkipaikalla joltain huumemieheltä, joka oli ryöstänyt hänen rahansa.
Finnairin station managerina New Yorkissa oli silloin Mentusen Saku, oikein mukava mies. Ja hänen vaimonsakin oli mukava ja aika kauniskin. Hillevi kävi minua sairaalassa katsomassa useamman kerran. Muistan miten hän toi minulle lukemiseksi kirjan "Fire Island", jossa oli muun muassa aika suorasukaista seksuaalielämän kuvausta. Aavistelin silloin heti, että hänellä saattaa olla joku tarkoitus tässä taustalla. Kun sitten pääsin sairaalasta muutamaksi päiväksi toipumaan Mentusten huvilalle Long Islandille, niin ilmassa oli havaittavissa väreilevää peitettyä jännitystä. Mutta olin silloin niin nuori ja kokematon, ja kunnioitin ja pidin Sakua eräänlaisena esimiehenäni, enkä silloin tiennyt mitään Sakun alkoholi ongelmista. Isäntä siis vähän ryyppäsi ja piti pullosta enemmän kuin emännästä, ja siksi kai pelto oli ollutkin kyntämättä jo pitemmän aikaa, ja joku ronskimpi mies olisi vaan työntänyt auransa vakoon ja alkanut kyntöhommiin, sillä luulen, että se pelto tai puutarha vain odotti hoitajaansa.
Ja jossain vaiheessa vuosia myöhemmin Hillevi olikin löytänyt Martin, jolla oli kuljetusliike NYCissä, ja joka oli olikein mukava, reilu toiminnan mies, ja he olivat varmaan hyvä pari.
Noin vuoden kuluttua tästä sain lokerooni sairaalasta minulle osoitetun 1000 dollarin laskun! Olin äimän käkenä ja soittelin eri paikkoihin firmassa ja yritin selvittää asiaa. Lopulta selvisi, että sairaala oli unohtanut laskuttaa vakuutusyhtiöltä jonkin lisätutkimuksen ja yritti nyt saada summaa minulta. Sain ohjeeksi selvittää asia seuraavalla NYCin lennollani siellä. Finnairilla oli siihen aikaan vielä lipputoimisto 5. Avenuella katutasossa ja lisäksi toinen toimisto vähän matkan päässä, vastapäätä 42. Streetin Libraryä, ylhäällä 10. kerroksessa ja siellä muistan käyneeni ja jättäneeni laskun jonkun herra Markuksen hoidettavaksi. Hän oli kai jonkinlainen kirjanpitäjä, ja piti huolta firman rahoista, ja otti laskuni vähän pitkin hampain vastaan. Mutta sinne se jäi, eikä siitä sen jälkeen enää mitään kuulunut.
Kun olen täällä hostellissa nyt muutaman päivän ollut, niin eräs seikka jaksaa minua ihmetyttää.
Meillä on täällä ulkona puutarhassa telkkari, jota iltaisin katsellaan. Asukkaat ovat lähes kaikki parikymppisiä nuoria. Arvatkaapa mitä täällä lähes ilta illan jälkeen katsotaan. VÄKIVALTAA, SOTAA, TAPPAMISTA, AMPUMISTA, HAKKAAMISTA MIEKOIN JA NYRKEIN, KARMEAN NÄKÖISIÄ OLENTOJA, JOTKA JAHTAAVAT IHMISIÄ, SEKÄ SILMITÖNTÄ KAAHAAMISTA AUTOLLA TAI MOOTTORIPYÖRÄLLÄ!
Miksei näytetä vaikka elämää ja erotiikkaa, miksi seksi on niin tabu, mutta tappaminen sallittua näyttää? Tietysti pornokin voi olla sairasta, jotain sadomasokistista. Mutta en tarkoita sellaista, vaan jotain normaalia erotiikkaa, softpornoa, pehmopornoa. Miksei sellaista saa näyttää tai siis miksi sen näyttämistä pidetään täälläkin jotenkin epänormaalina, mutta väkivaltaa kaikissa muodoissaan aivan normaalina ja hyväksyttävänä? Tämä sama ilmiö oli havaittavissa, kun olin amerikkalaisen Davidin hostellissa Bangkokissa. Austraaliassa nuoriso katsoi välillä sentään urheiluakin, ja kun olin kesällä Ruotsissa golfaamassa, ja yövyin retkeilymajoissa, niin siellä nuoriso katsoi välillä jopa uutisiakin telkkarista.
Tämä blogin pitäminen on minulle muuten parasta terapiaa, enkä ole varma olisinko selvinnyt edes näin pitkälle ilman sitä. Pitkät yksinäiset illat ja aamut, joita on välillä monta peräkkäin, tuntuisivat ilman tätä varaventtiiliä ja purkautumistietä varmaan tosi rankoilta; yksin olemisen raskaus iskee kuitenkin aivan varmasti ennemmin tai myöhemmin.
Onneksi on sentään silloin tällöin lyhyitä, ihania onnen hetkiä, jolloin elämä tuntuu suorastaan sietämättömän kevyeltä!
Siitäpä tulikin mieleeni, että minulla on vieläkin lukematta tsekkiläisen kirjailijan, Milan Kunderan kirja "Olemisen sietämätön keveys", joka on julkaistu jo 1984 ja josta on tehty elokuvakin 1988. Mutta en ole vielä ehtinyt lukea tai nähdä kumpaakaan.
