Les Saintes+Deshaies

Vuokrasimme skootterit Les Saintsilla ja ajelimme pienen saaren ympäri, kävimme uimassa ja sukeltelemassa. Seuraavana päivänä kävimme korkealla Napoleonin linnoituksella, josta oli upeat näkymät alas kaupunkiin, ja jossa oli syvä vallihauta ja korkeat muurit.

Ja kun lähdimme Les Saintsista meitä vastaan tuli upea 5 mastoinen vähän isompi purjelaiva.

Sitten torstai-iltana yövyimme Guadeloupen pääsaarella, pienen Deshayesin kaupungin lahdella.

S/y Vahine

Miehistö kapteenin valmistamalla iltapalalla, kun vene oli saatu onnellisesti ankkuriin Les Saintesilla, vasemmella Mikko, keskellä Oskari ja oikealla Severi.

Guadeloupe-Les Saintes

Täällä sitä ollaan nyt Karibialla purjehtimassa kuten kuvasta näkyy. Tulin St. Martinille perjantaina 29.1. ja olimme sen illan siellä. Meitä on vain 4 kaveria tällä S/Y Vahinella, kapteeni Mikko, perämies Oskari ja gasteina minä ja Severi. Tämä Swan 65 vene on yleensä Suomen satamissa isompien veneiden joukossa, mutta täällä se on yksi pienimmistä, esimerkiksi vieressämme oli aivan uusi Swan 70. Meidän veneemme on tehty Nautorin telakalla vuonna 73,
jollekin Fazerille.

Lauantaina lähdimme St.Martinilta illalla ja jouduimme aikamoiseen myräkkään, tuuli oli yli puuskissa yli 15 m/s ja jouduimme reivaamaan purjeita ja varmuuden vuoksi menimme Saban saaren suojaan ja jäimme sinne yöksi poijuun.

Aamulla vähän snorklailimme ja uimme meressä, sitten lähdimme sunnuntaina puolenpäivän jälkeen kohti Ile de Saintesia, joka on 140 mailin päässä etelään. Purjehdimme sellaista 5-6 solmun vauhtia 8-9 m/s vastatuuleen koko illan ja yön ja seuraavan päivänkin ja tulimme vihdoin lopulta vähän moottorin avustamanakin maanantai-iltana auringon juuri laskiessa tänne Ile de Saintesin pienen saaren satamaan, joka on aivan isomman Guadeloupen saaren lähellä.

Puhelimet toimivat vain saarten lähellä ja internetiä löytyy vain jostain kahvilasta tai ravintolasta. Nyt olemme parhaillaan lounaalla Sole Mio ravintolassa rannalla, veneemme näkyy tuossa ihan lähellä ankkurissa ja laineet lyö rantaan ja lämmintä on, jotain 30 astetta.

Mulla oli vähän vaikeuksia silloin myrsky-yönä, kun ruuat ei oikein pysyneet sisällä, kun oli alhaalla kabiinissa, mutta kannella en ole voinut pahoin, siellä merituulen puhaltaessa on ihanaa!

Anniversary

Toisaalta on ihan kiva viettää synttäreitä yksinään. Mutta toisaalta, ihminen on laumaeläin, ja vähän ajan päästä sitä alkaa kuitenkin kaivata seuraa. Aamupäivällä vuokrasin polkupyörän ja ajelin Miami Beachin eteläosan ympäri. Lounasta söin Smith & Wollenskyn terassilla aivan meren rannassa, vastapäätä Fisher Islandia. Heillä oli listalla tomaatti-sipuli salaatti 8 dollaria.

Aavistelin kyllä, että ei tästä varmaan ihan sillä selvitä, sillä paikka vaikutti hienolta, hohtavan valkoiset pöytäliinat ulkona terassillakin, muilla asiakkailla puvut päällä, minulla t-paita ja shortsit. Mutta kun ilmoitin syöväni lounasta, enkä vaan juovani, niin sain pöydän aivan rannasta. Ja niinhän siinä kävi, että tuli tilattua muutakin kuin salaattia, sillä listalla oli herkullisen tuntuisia katkarapuja 12$, ja alkuoluen 7$ lisäksi teki mieli maistella vähän viinejä: Roedererin brut 14$, Merryvale 10$ ja talon oma hieno punaviini 18$. Niinpä lasku tekikin sitten veroineen(6$) yhteensä75$ ja kun siihen pannaan prosentit päälle niin se oli tasan 90 taalaa!

Tällä Miami Beachin Ocean Drivella on kuuluisa Art Deco District, jolla on alunperin 20-30 luvulla rakennettuja taloja, joista osa pääsi jo välillä vähän rapistumaankin, mutta joita on nyt myöhemmin kunnostettu alkuperäiseen asuunsa. Liitän tähän blogiin muutaman kuvan niistä.

Samoin täällä Miamissa on nyt jalkapallokuume, ja nimenomaan amerikkalaisen jalkapallon.
Amerikkalaisille football on juuri sitä. Eurooppalainen, tavallinen jalkapallo on täällä nimeltään soccer, eikä kukaan tiedä täällä siitä juuri mitään, siis tavalliset amerikkalaiset, Etelä-ja Keski-Amerikasta tulleet immigrantit ovat toinen juttu.
Amerikkalaisen jalkapallon huipennus, Super Bowl, eli loppuottelu pelataan täällä Miamissa sunnuntaina helmikuun 7. päivänä. Silloin, ja jo ennen sitä ja sen jälkeenkin, kaupunki on vähän sekaisin ja majoituspaikat täynnä.

Minä lennän vihdoin huomenna täältä St. Maarteniin tai St.Martiniin. Se on pieni saari Karibialla, joka on puoliksi Hollannin ja Ranskan hallinnassa. Sieltä lähdemme purjehtimaan ensin Guadelupen ja Antiguan saarille, ja sitten takaisin St.Martiniin 7.2. ja sen jälkeen lennän taas takaisin tänne Miamiin eli ehkä pääsen vähän näkemään sitä Superbowl humua.

Oikea miljonääri?!

Nuorena poikana haaveenani oli tavata miljonääri. Kun olisi tultu kavereiksi, olisin pyytänyt häneltä vähän avustusta, ehkei ihan miljoonaa sentään, mutta muutaman kymppitonnin ehkä kuitenkin, jotka olisivat hänelle pikkurahaa.

Nyt olen tavannut ihan oikean amerikkalaisen miljonäärin, Richardin, ja ilmeisesti hän pitää minua jonkinlaisena ystävänäänkin, sillä eilen aamulla sattumalta tavattuamme, hän tervehti minua sanomalla "Hello Toivo, my friend, how are you?" Hän istui kantakapakassaan, Ocean Driven varrella olevassa Foxcafeessa, ulkona kadun varren pöydässä auringon aamusäteiden lämmittäessä hänen selkäänsä. Istuuduin pöydän toiselle puolelle, ja hän kysyi heti mitä haluan aamiaiseksi. En kehdannut kuitenkaan pyytää muuta kuin tuoremehun, sillä olin jo syönyt jotain aamiaiseksi hostellissani.

Richard ei ole todellakaan vaatimaton, hän ei pidä kynttiläänsä vakan alla. Nytkin hän jaksoi kehua itseään lähes yhteen menoon aamuyhdeksästä puoleenpäivään. Ja naapuripöydässä istunut kanadalaispariskunta sai myös kuulla kaiken hänen rikkaudestaan, neroudestaan, tyttöystävästään ja shamppanjaseikkailustaan.

Sitten hän alkoi tilata ensin minulle, ja sitten myös kanadalaisille, mimosaa: shamppanjaa ja orangea, samalla varmistaen sen, että jaksamme kuunnella hänen juttujaan. Ja kuten sanottua sitä juttua piisasi kolmatta tuntia, eikä hän tosiaankaan ollut turhan vaatimaton, saimme kuulla kuinka tyttöystävälle oli opetettu mitä on nerous ja kuka on nero, "genius", ja että hän ei itseasassa olekaan miljonääri, vaan biljonääri, samoin kuin isänsä, joka on 91-vuotias ja asuu alempana South Beachillä, jossa hänellä on erään ison talon koko kerros, 5 makuuhuonetta, oma hoitaja, ja limusiini käytössään.
Richard itse asuu Miami Beachin eteläkärjen edustalla sijaitsevalla Fisher Islandilla, jossa asuu muitakin miljonäärejä, ja joka on kai sitten jonkinlainen Miamin Kaskisaari.
Omien sanojensa mukaan hän oli MIT:n nuorin piieitsdii, "I had PhD in computer sciences before I was 20", ja moneen kertaan hän todisteli, kuinka MIT on paljon parempi kuin Harvard, jota yleensä pidetään Amerikan hienoimpana yliopistona.
Vaikka Richard on kyllä hyvä kertoja, ja vähän ironinenkin itsestään puhuessaan, niin täytyy kyllä tunnustaa, ettei sitä itsensä kehumista niin kauaa olisi jaksanut kuunnella ilman tätä mimosa tarjoilua!

Jaa niin, sitten vielä se hänen shamppanjaseikkailunsa. Hän oli eräänä iltana istunut tuossa läheisessä Mango´s ravintolassa, ja innostunut tilaamaan shamppanjaa, eikä ihan mitä vaan shamppanjaa, vaan Cristallia. Minä olen aina pitänyt domppista, Dom Perignonia, hienoimpana shamppanjana, mutta ilmeisesti Louis Roedererin Cristal on sittenkin vielä hienompaa ja kalliimpaa. Se oli aikoinaan jo Venäjän keisari Aleksanteri 2. suosikkimerkki. Joka tapauksessa Richard innostui juomaan sitä, ja sehän maksaa kaupassakin jo pari sataa pullo, ja tässä ravintolassa sen hinta oli 600 taalaa pullo. Pari pulloa meni kevyesti muutaman tyttösen avustuksella, ja samoin kolmas, mutta neljännen pullon avaamista hän ei enää muistanut, vaan heräsi seuraavana aamuna jokun valtavan ison mustan miehen sohvalta. Hän oli sammunut neljännen pullon avaamisen jälkeen, ja ravintolan portsari, Mambo, oli kantanut hänet läheiseen kotiinsa.
Nyt olisi vaan maksettava se eilisen illan lasku, 2400 dollaria. Mutta Richard ei löytänyt mistään lompakkoaan. Lasku pitäisi kuitenkin maksaa, ettei ravintola ilmoita asiasta poliisille. Niinpä Richard meni isänsä luo ja pyysi tältä 2400, mutta isä halusi ensin kuulla mistä syystä hän tarvitsee sen rahan. Ja kun Richard lopulta kertoi koko jutun, niin isä sanoi, että tämä saa olla opetuksena sinulle, selvitä itse asia, eikä antanut mitään. Sitten hän soitti tyttärelleen, ja pyysi summaa tältä, mutta tytär sanoi, ettei hän voi noin suurta summaa ottaa yhteiseltä tililtään, joka hänellä on miehensä kanssa ilman tämän lupaa. Ja koska mies on kirurgi, ja parhaillaan tekemässä pitkää leikkausta, hänelle ei voi soittaa. Joten ei tullut rahaa sieltäkään. Sitten hän meni pankkiinsa, jossa hän oli asioinut monta vuotta ja yritti saada rahaa sieltä, mutta virkailijat pyysivät tietenkin saada nähdä hänen paperinsa, mutta nehän olivat siellä kadonneessa lompakossa. Hän kutsui paikalle pankinjohtajan, jonka oli tuntenut 5 vuotta. Johtaja tuli, ja sanoi "Richard, old friend, how are you?" "Not so fine today, and your people don´t give me my money."
"What, why, give him his money!" Mutta kun selvisi, ettei Richardilla ollut mitään ID:tä, niin pankinjohtajakin sanoi "Sorry Richard, but our rules are that we have to see first somekind of ID, even I can get fired if somebody tells I don´t follow the rules". Ja niin ei tullut rahaa sieltäkään, vaikka tilillä oli miljoonia. Näin ainakin Richard kertoi meille aivan vakavalla naamalla.

Lopulta Mambo oli Richardin mukaan pelastanut hänet pulasta ja maksanut 2400 laskun omalla kortillaan. Ja sitten joskus viikon päästä, kun Richard oli saanut uudet korttinsa, hän maksoi Mambolle kaiken tuplana takaisin.

Kävin muuten tänään chekkaamassa Mango´sissa Cristallin hinnan, ja se on sen 600, Dom Perignon on vain 375, mutta yllättävää kyllä kallein pullo shamppanjalistalla on siellä vanha kunnon Keltainen Leski, eli Veuve Clicquet, sen hinta on 800 dollaria. Mutta se pullo onkin tupla Magnum eli Jeroboam(3 litraa).

Onni onnettomuudessa

Viime viikonloppuna sattui pari pienta haaveria. Huomasin yllattaen, aurinkolaseistani oli toinen linssi kadonnut. Se oli aika halpa juttu, uudet maksoivat alle 10 taalaa.
Mutta sitten tama tietokoneeni, laptoppini jamahti, niin ettei mitaan tapahtunut vaikka painoi mita. Sammutin koneen sitten vakisin painamalla poweria niin kauan, etta kone sammui.
Mutta se ei suostunutkaan sitten enaa starttaamaan uudelleen, vaikka mita teki. Sen vuoksi olen ollut hiljaa, koska koneeni on ollut korjattavana koko viikonlopun. Tanaan sain sen takaisin 80 dollaria maksettuani. Onneksi se sentaan saatiin toimimaan, mutta mitaan vanhaa tietoa ei ole nakyvilla, toivottavasti kaikki vanhat tiedot ovat viela jossain kovalevyn sisuksissa.
Seuraavaksi yritan saada nama suomenkielen pilkut nakyviin.
Ja muutenkin tassa on opettelemista, koska sain nyt tahan uuden Windows Vista ohjelman.

Haa, tämähän oli helppoa saada nämä äät ja ööt paikoilleen. Täytyy nyt tutustua paremmin tähän Vistaan ja kirjoitella sitten lisää.

Pelaamaton paikka

Ajattelin lähteä pelaamaan golfia jo eilen, mutta siirsin sitten suunnitelmia. Olin googlettanut asiaa sen verran, että minulla oli bussiyhteydet tiedossa, aluksi on otettava 123 ja sitten Lincolnin kohdalla vaihdettava 115:ta. Joten tänä aamuna kymmeneltä lähdin pysäkille, joka oli nurkan takana, nousin local shuttle 123:een ja maksoin1$:n, sillä minulla ei ollut yhtään kolikoita, enkä tiennyt, että shuttlen taksa on vain 25 c. Sitten aloin arvella, että olenkohan ajanut vaihtopysäkkini ohi ja menin kysymään kuskilta, mutta hän vakuutti, että 115 kulkee seuraavan pysäkin kautta. Jäin sillä pois ja aloin odotella 115:ta. Sitä vaan ei kuulunut. Onneksi oli varjoinen paikka, sillä aurinko alkoi porottaa jo aika kuumasti.
Siinä odotellessa huomasin, että läheisessä lyhtypylväässä oli iso sininen kyltti, jossa luki Bass Art Museum, ja alla oli nuoli, joka näytti oikealle. Kun bussia kerran ei tullut, eikä minulla ollut mitään tilattuja tiiausaikoja, niin ajattelin, että menempä sitten vaikka ensin taidemuseoon.
Nuoli näytti suoraan läheiseen taloon, jonka ovetkin olivat auki. Menin sinne sisälle ja kysyin, onko se museo täällä. Sain ihmetteleviä katseita, ja viittauksen katua eteenpäin. Kävelin muutaman talon ohi ja näin seuraavan ovella jonkun naisen ja kysyin häneltä asiaa. Hän näytti aivan toiseen suuntaan kuin edelliset, ja itse asiassa aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin kyltissä ollut nuoli näytti. Mietin hetken, uskoako tätä naista vai virallista kylttiä. Aikani siinä ihmeteltyäni, päätin palata sittenkin bussipysäkille, koska en sitä museota varmaan kovin helpolla näillä tiedoilla löytäisi.

Myöhemmin googlesta katsoessani huomasin, että nainen oli sittenkin oikeassa. Museo on tien toisella puolella, päinvastoin kuin virallinen kyltti näyttää. Selitys on se, että Amerikassa kaikki on tehty autoa ja autoilijaa silmällä pitäen. Jos tulet museoon autolla, niin silloin sinun pitää ensin kääntyä oikealle ja sitten ajaa alikulun kautta tien vasemmalle puolelle.
Huomasin muuten vasta äsken, että täällä on autoissa vain yksi rekisterikilpi ja se on takana, edessä ei ole mitään.

Pysäkillä oli pieni kartta 115:n reitistä, ja sen mukaan Pine Tree Drive olisi aika lähellä, ja juuri sen osoitteen google antoi Miami Beach Municipal Golf Courselle. Ajattelin, että kunnallinen golf kenttä olisi varmaan halvempi kuin yksityinen klubi. Aurinkokin meni sopivasti pilveen, joten lähdin kävelemään kartan näyttämään suuntaan. Ja kohta vastaani tulikin pari vielä minuakin vanhempaa kaveria, ja kummallakin pari mailaa kädessään. Asiahan oli sillä selvä, mutta kysyin kuitenkin heiltä kentästä, ja he kertoivat, että tuossa vasemmalla, heti koulun jälkeen.
Ja sieltähän se löytyi, klubitaloa vaan ei näkynyt missään. Lähdin kiertämään kenttää oikealta, ja siellä nurkassa oli auto ja pari ihmistä tekemässä jotain maanparannustöitä. Kysyin heiltä, että missäs se klubitalo on? He olivat ilmeisesti jotain Miamin puisto-osaston työntekijöitä vaatetuksestaan päätellen. He kertoivat, ettei tällä kunnallisella kentällä ole mitään klubitaloa ollenkaan! Ja minä kun olin ajatellut vuokrata mailat ja ostaa pallot sieltä! Vaikka kenttä siis löytyi, niin kyllä tämä jos mikä on PELAAMATON PAIKKA, kun ei ole mailoja eikä palloa.

He kertoivat, että tästä suoraan eteenpäin menemällä löytyy Miami Beach Golf Club, ja siellä olisi se etsimäni klubitalokin. Lähdin siis jatkamaan matkaa, kello oli jo 11 ja aurinko alkoi taas paistaa täydellä terällä. Tulin kentän laidalle hikisenä, ja tutun näköinen talo siinsi kaukana kentän toisella puolella. Aloin tulla katumapäälle, en uskaltanut lähteä kentän poikki kulkemaan ja kentän kiertäminen vasemmalta tai oikealta olisi parin kolmen kilometrin juttu.
Tässä helteessä päätin heittää pyyhkeen kehään ja aloin vetäytyä takaisin samaa tietä mitä tulinkin, mutta kunnallisen kentän läpi oikaisin, koska siellä oli vain pari pelaajaa. Samalla huomasin, että kenttä oli vain jonkinlainen harjoituskenttä, sillä vaikka greenit olivat sentään suht kunnossa, niin mitään väyliä ei kentällä ollut, vaan kaikki oli tasaista raffia, kylläkin aika lyhyeksi leikattua.

Sanoin, että klubitalo näytti tutulta, ja googlesta siihenkin löytyi selitys. Miami Beach Golf Club on nimittäin ennen ollut Bayshore Golf Club, ja muistan käyneeni siellä pelaamassa poikieni Oton ja Kallen kanssa joskus toistakymmentä vuotta sitten perheemme Floridan matkalla.
Samoilta ajoilta muistuu mieleeni, kuinka ollessani työmatkalla San Fransiscossa ja juuri green cardin suoritettuani ja golf etiketttiä tarkoin opiskeltuani, lähdin hotellista huolellisesti pukeutuneena ja golf vaihtokengät mukanani kunnalliselle par-3 kentälle, joka oli siellä jossain suuressa puistossa, ja siellä oli klubitalo, josta vuokrasin mailat itselleni. Mutta olin aivan järkyttynyt, kun näin siellä pari kaveria, jotka pelasivat SANDAALEISSA ja kauluksettomissa paidoissa.
Sellainen ei olisi tullut siihen aikaan kysymykseenkään Suomessa, tuleeko edes vieläkään?