Memories

Paasin vihdoin talla Guillaumen koneella tanne, en suoraan , vaan blogspotin kautta.
Olen nyt yksin talossa, muut lahtivat taas jollekin veneretkelle muutamaksi tunniksi, mutta mina jain ihailemaan naita upeita maisemia terassilta merelle viela viimeiseksi vuorokaudeksi.

Minahan en polta, mutta tapanani on kerran pari vuodessa polttaa yksi tai kaksi savuketta. Oikeastaan olen polttanut nuorena yhden kesan, kesan 1962, sain silloin matikassa ehdot, ja se tarkoitti lahinna trigonometriaa ja geometriaa, m.o.t. mika on todistettu. En halunnut suorittaa niita, vaan lahdin kesaksi merille. Ajattelin, etta kertaaminen tekee hyvaa, ja ensi vuonna ei ehtoja enaa tule. Vaan toisin kavi, seuraavana vuonna sain taas ehdot matikassa. Mutta luokanvalvojamme, maisteri Kaartinen, eli Kaakki, oli kylla silloin ihmeissaan, kun todella omistauduin opiskeluun ja sain 10 ehtolaiskokeesta.

Mutta kesan 62 olin siis merilla, ensin SHO:n Siriuksella messikallena ja sitten saman firman matkustajalaivalla, s/s Ariadnella jungmannina. Poltin silloin askin Chesterfieldia paivassa, ja silloin ne olivat ilman filtteria. Illalla olin ihan pilvessa niista. Sitten poltin viela vahanaikaa Clan piipputupakkaa, joka tuoksui hyvalta, mutta kun piipun oljyt pari kertaa tulivat kielelleni, niin koulun alkaessa lopetin senkin. Sen jalkeen olen polttanut vain silloin talloin.

Mutta viime veneretkella, jossain vaiheessa loppuiltaa alkoi ringissa, poydan ympari kiertaa savuke, josta kaikki ottivat henkoset. Niin minakin ajattelin, etta poltan nyt sen taman vuoden savukkeeni, ja otin aina joka kierroksella muutaman henkosen. En huomannut muuta vaikutusta kuin sen, etta tulin iloiseksi. Ja se oikeastaan heratti epailykseni, silla olen kerran aikaisemmin, joskus 70-luvulla kerran polttanut hashista. Mutta kun katsoin pakettia, mista satka oli kierretty, niin se naytti ihan tavalliselta piipputupakalta.

Mutta se 70-luvun juttu meni seuraavasti: Tapasin amerikkalaisen Steven Lontoossa, vietimme yhden paivan yhdessa yrittaen iskea naisia ja muistaakseni Steve taisi jonkun isorintaisen tyton Rhodesiasta saadakin, mutta minun yritykseni tehda vaikutus hanen Etela-Afrikkalaiseen kaveriinsa vetivat vesiperan. Joka tapauksessa vaihdoimme osoitteita Steven kanssa, ja huomasin, etta han on Seattlesta.
Kun muutama vuosi myohemmin paasin Seattleen ensimmaisen kerran, niin otin heti yhteytta Steveen. Asuin silloin Seattlen kentan lahella, oikeastaan Tacomassa sijainneessa Marriottissa.
Steve kertoi, etta han asuu aika kaukana, eika paase hakemaan, ja taksikin tulisi kalliiksi. Eli toisin sanoen han ei ollut kovin kiinnostunut tapaamaan minua. Mutta olin paattanyt, etta minahan menen tapaamaan hanta, koska han antoi osoitteen ja sanoi, etta voin tulla. Niinpa sitten keksin jutella hotellissa hierojana olleen nuoren kauniin naisen kanssa ja kerroin hanelle ongelmani. Han sanoi, etta hanella on auto ja han voi ajaa minut sinne ja ottaa viela parhaan ystavattarensakin mukaan. Mita opimme tasta? Etta aina kannattaa yrittaa. Ajoimme sinne ja otimme aluksi muutamat kaljat, sitten Steve vei minut takapihalleen. Ja toden totta, siella kasvoi aika paljon jotain vihreata kasvia, jota en tuntenut. Steve kertoi minulle, etta se on Cannabis Sativaa, eli hashista, ja kysyi halusinko kokeilla. En ollut koskaan ennen sita kokeillut, koska eihan sita tieda mita myrkkyja kaupitellaan, mutta koska luotin Steveen, niin halusin todella nyt nahda mita se on, ja niin halusivat tytotkin.Niin sitten polttelimme muutaman Steven kaariman satkan, eika silla muuta vaikutusta ollut kuin etta tulimme iloiseksi, muistan etta naureskelimme koko lopun iltaa. Ja sen muistan, etta aamulla ei ollut mitaan kankkusta.
Mutta kuten sanottu, se on ainoa kerta kun olen tietoisesti polttanut hashista. Koska se kerran on kiellettya, niin olen mieluummin juonut viinaa ja karsinyt paansarysta.

Eilen aamulla olin hereilla jo hyvin varhain, muut nukkuivat, vain Remy oli hereilla. Han on mielestani kavereista kaikkein sympaattisin. Han tekee ja saa aikaan asioita tassa talossa.Kun muutama paiva sitten meilla oli barbekuu, niin ihmettelin miksi han yksinaan naytti hoitavan sen, kun muut vain ryyppasivat ja juttelivat. Ajattelin mielessani, etta johtuuko se siita, etta han on vain puuseppa, ja muut ovat kuolutetumpia, vai onko se luonnekysymys. Eilen aamullakin han tiskasi kaikki keittiossa olleet astiat ja siivosi terassin poydan. Sitten han meni takapihalle kastelemaan kukkia. Tana aamuna hanta ei nakynyt, joten mina hoidin valtavan tiskivuoren, joka keittioon illan ja yon aikana oli ilmestynyt. Ja olin ylpea itsestani sen jalkeen. Sitten kuulin, etta Remy oli lahtenyt muutamaksi paivaksi jollekin naapuri saarelle.

Joka tapauksessa HYVAA UUTTA VUOTTA KAIKILLE!

Veneretki Tahiti Itillä

Remy on ammatiltaan puuseppä, Guillaume on optikko, Fabien sairaanhoitaja ja Julien insinööri sekä Vincent vasta etsii töitä. Remyllä on vene, sellainen 5 metrinen alumiininen avovene. Toissapäivänä lähdimme melkein kaikki veneretkelle. Ensin ajoimme autolla Tahiti Nuin, ison Tahitin puolelta Tahiti Itin, eli pienen Tahitin saaren puolelle. Se kesti yli tunnin ja vaikka osa meistä mahtui Julienen LandRoveriin, niin jouduimme vuokraamaaan vielä toisen auton, että kaikki mahtuivat mukaan.
Noin tunnin venematkan päässä meitä odotti aito Tahitilainen kesämökki, jonka asukkaat, ilmeisesti nuorin heistä Remyn työkaveri, ottivat meidät ystävällisesti vastaan ja tarjosivat meille aitoa paikallista ruokaa. Mökki oli pieni, joten osa meistä yöpyi teltoissa.
Mutta maisemat olivat upeita ja ihmiset ystävällisiä ja meri sopivan uintilämmin.

Matkalla sinne ohitimme Paul Gauguinin museon, mutta pienen kiireen vuoksi se jäi nyt näkemättä. Hänen hautansa on aivan toisella saarella, jossa on myös museo ja hänen "nautinnon talonsa", La maison du Jouir. Tämä saari kuuluu Markiisi saarien ryhmään, sen nimi on Hiva Oa ja se on noin 1500 kmn päässä täältä, joten taitaa jäädä niin hänen kuin samalla saarella olevan Jacques Brelinkin hauta näkemättä.

Kuten alimmasta kuvasta nakyy, poikien takapihalla kasvaa banaaneja omasta takaa.
Ja seuraavasta kuvasta voi havaita, etta upeita maisemia on tarjolla myos altaalla, silloin kun siella on uhkea argentiinan Amalia.

Mutta taytyy taas tunnustaa, ettei tamakaan kaikille taalla asuville ole paratiisi. Alhaalla kaupungissa on kuuma ja koyhia alkuasukkaita nakee kaduilla paljon. Taalla ylhaalla vuoren rinteella on vilpoisempaa, lauhat merituulet puhaltavat tanne, ja kaikki rikkaat asuvat taalla. Melkei joka ainoan talon alueet on tarkasti aidattu, portit ovat terasta, ja ne avataan kauko-ohjaimilla ja suljetaan heti peraan, kun auto on sisalla. Vaikka taalta on vain muutama kilometri kaupunkiin, minulle on sanottu, etta illalla valkoisen miehen ei ole hyva kulkea yksin noin puolessa valissa usein hengailevan paikallisen nuorisojoukon ohi, joten auto tai motskari on taalla enemman kuin tarpeellinen.

Tahiti, ranskalainen paratiisi

Siitä on jo yli pari vuotta kun pyhiinvaelluksella Espanjassa polvistuin rukoilemaan polun varrella olleen valkean Neitsyt Maarian patsaan jalkojen juureen ja pyysin sijaa majatalossa. Hän tuntuu yhä muistavan minut, sillä muuten en osaa selittää uskomatontata onneani, oivaa tuuriani.
Silloin sain viimeisen paikan majatalosta, ja kun tulin Melbournesta Aucklandiin sain viimeisen paikan koneesta, ja nyt jouluna kun lähdin Aucklandista Tahitille, niin sain, jos en viimeistä, niin ainakin toiseksi viimeisen paikan. Ja kun tulin Tahitille, onni oli edelleen matkassani ja pääsin asumaan 5 ranskalaisen nuoren kaverin taloon. Se pelasti minut pulasta, sillä hotellit ovat täällä tosikalliita, ja olisin todennäköisesti taas joutunut paastoamaan pari päivää, jos olisin joutunut menemään hotelliin, ja pahimmassa tapauksessa olisin joutunut pariksi paivaksi ennen lentoa kadulle, silla matkakassani hupeni Uudessa Seelannissa vahan liikaa.

Lähdin Aucklandista joulupäivänä 25.12. kello 15.00 ja viiden tunnin lennon ja aikavyöhykkeen ylitettyäni saavuin Tahitille jouluaattona 24.12. kello 21.00. Sain viettää joulun siis kahteen kertaan, mutta kummassakaan, ei Uuden Seelannin eikä Tahitin joulussa ollut paljon kehumista.
Lähdin taas matkaan selvittämättä hotellitilannetta Tahitilla, luulin että täällä olisi ollut myös samanlaista halpaa majoitusta kuin Austraaliassa ja Uudessa Seelannissa. Mutta niin ei ollutkaan ja aivan viime tipassa yritin sitten Couch Surfingia eli sohva surffausta. Se on sellainen internet järjestö, jonka jäsen olen, ja me voimme pyrkiä asumaan toisten jäsenten kotiin, useimmiten kyllä vain kuvaannollisesti heidän sohvalleen, muutamaksi päiväksi.

Ranskalainen Guillaume vastasi pyyntööni ja kertoi, että olen tervetullut heidän luokseen. Hänen lisäkseen talossa asuvat Fabien, Julien ja Remy, jotka ovat myös Ranskasta. Lisäksi siellä on vielä viidentenä sveitsiläinen Vincent, joka vain jäi lomaltaan sinne asumaan. Kaverit ovat kaikki 20-30 vuotiaita. He asuvat isossa talossa vuoren rinteellä, josta on upeat näkymät alas Papeteen kaupunkiin ja merelle. Ai niin, ja sitten taalla asuvat viela Fabienin ja Julienin tyttoystavat, Pauline ja Colinne.

Neljä heistä oli lentokentällä vastassa meitä ja laittamassa lei seppelettä kaulaamme, sillä minun lisäkseni sinne tuli asumaan muitakin sohvasurffareita, eli Amalia Buenos Airesista ja nuoripari, Andrea Italiasta ja Nadia Saksasta.

Ainoa ongelma on internet, sillä vaikka talossa on 5 tietokonetta, niin en pääse siellä millään niistä, enkä omallanikaan tänne blogiini. Istunkin nyt Hotelli Hiltonin aulassa Papeteessa ja maksan tästä ainoasta toimivasta yhteydestä täältä 1500 frangia tunti, joten todennäköisesti en kovin paljon täältä kirjoittele, vaan kirjoitan enemmän ja panen lisää kuvia tänne sitten Hawaiilla. Se etten paase muiden koneilla tanne, johtuu varmaan jostain turvallisuusjutusta.
Paitsi että nyt kun kerran täällä Hiltonissa olen, niin taidan vielä kirjoittaa toisen jutun äskettäisestä veneretkestämme.

Jaa niin, toinen ongelma on ranskankieli. Taalla on kylla pakko osata edes vahan ranskaa. Kaupungilla tosi harva puhuu englantia, ja kun illalla kokoonnumme terassille niin keskustelua kaydaan aina ranskaksi, siita yksinkertaisesta syysta, etteivat ketkaat muut kuin Guillaume ja Vincent puhu kunnolla englantia. Eli jos et siita keskustelusta mitaan ymmarra, niin olet ulkona kuin lumiukko.

Joulu 2009

Muutin toissapäivänä Hot Rock Backpackersiin, se on melkein Rotoruan keskustassa ja tosi siisti. Siellä on iso uima-allas ja baari, jossa on iltaisin elävää musiikkiakin.

Eilen kävin pelaamassa golfia Government Gardenin kentällä, ja sekin on ihan kaupungin keskustassa, kävelymatkan päässä uudesta majapaikastani. Se on vain 9 reikäinen, mutta väylät ovat ihan normaalin mittaisia. Sain 49 dollarilla visitors paketin, johon kuului green fee, täysbägi mailoja kärryineen, 3 palloa ja tiinippu, sekä korillinen range-palloja. Peli kulki miten kulki, mutta tein sentään yhden par´in ja pari bogey´a. Pelasin yksin, mutta kenttä oli niin ahdas, että aina välillä rinnakkaisilla väylillä kulkiessani juttelin 4 paikallisen kaverin kanssa. Eräs heistä kertoi pikkutuhman vitsin Tigeristä: "The cocktail waitress claiming to have had an affair with Tiger Woods is rumoured to have had affairs with 4 other PGA tour golfers. Does that make her hole a par 5 ?"

Illalla Alison tuli hakemaan minut päivälliselle kotiinsa. Hän oli nähnyt paljon vaivaa ja tehnyt todella hyvää ruokaa: paahdettua kanaa hedelmätäytteellä, peruna-kumera piirasta sipuli ja juusto kastikkeella, broccolia ja jälkiruuaksi paikallinen erikoisuus Pavalova, pehmeätä marenkia, kermaa ja boysenmarjoja.

Tänään iltapäivällä, jouluaattona, lähdin bussilla taas kohti Aucklandia. Lämmintä on lähemmäs 30 astetta ja on niin kesäistä, niin kesäistä. Ei tunnu yhtään joululta. Aika monissa kaupoissa ja muissa liikkeissä on kyllä joulukoristeita, ja muutamalla vastaantulijalla kadulla on tonttulakki päässä, mutta kyllä se vähän väkinäiseltä vaikuttaa.

HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE LUKIJOILLE!

Alison´s Mystery Tour

Alison tuli hakemaan minut tänä aamuna kello 9, ja hän oli suunnitellut minulle koko päivän ohjelmaksi mystisen matkan.
Aluksi menimme Rotoruan Museoon, näimme todella järisyttävän "History Videon" ja katsoimme 28th Maori Battalionin kohtaloita 2. maailmansodassa.
Sitten oli vuorossa Te Puia-the NZ Maori Arts and Crafts Institute, jossa sain tutustua maori kulttuuriin, ja jonka lähellä on kuuluisa Pohutun geysir.
Sen jälkeen hän oli varannut minulle ihanan terapeuttisen mineraalivesikylvyn Rachelin altaassa.
Lounasta menimme syömään Alisonin kotikylään, Ngongotahaan, jossa söin yhden matkani parhaista lounaista Essence caféssa.
Sitten oli vuorossa Sheep show Agrodomessa, jossa meille esiteltiin 19 lammasrotua, ja näytettiin lampaan keritsemistä. Lisäksi saimme nähdä miten hienosti lammaskoirat paimensivat laumaansa paimenen vihellysten mukaan. Ulkona eräs paimenkoira alkoi nuuskia Alin hametta, haistoi hänen tyttökoiriensa tuoksuja, ja nosti koipensa Alin jalalle, jonka hän hädin tuskin ehti vetäistä sivuun niin, ettei suihku aivan osunut.
Ja illalla, aivan kohta, minut tullaan hakemaan Maori Village Experience Showhun, jossa esitellään kylän elämää, tanssitaan ja huudetaan "haka" sotahuutoja, ja lopuksi saamme kuumilla kivillä maan alla kypsennettyä ruokaa, ilmeisesti vähän suomalaisen rosvopaistin tapaan valmistetttuna.
Ja tässä muutama sana maorien kieltä, KIA ORA = hei, tai kiitos, tai näkemiin, HANGI = rosvopaisti, AI = kyllä, KAU = ei, PIUPIU = ruokohame, KEI TE PEHEA KOE? = mitä kuuluu, miten menee?

Ylimmässä kuvassa on kaksi pässinpäätä, ja sama autuas ilme, eivätkö näytäkin melkein veljeksiltä ? Karvaisia ovat molemmat kumminkin!

Rotorua

Lahdin eilen Aucklandista kohti etelaa. Ehka oli jo aikakin, silla kun tulin Nomadsiin huonessani oli 11 muuta asujaa, mutta kun tanaan muutin pois, siella ei ollut enaa ketaan muuta minun lisakseni. Sain muilta pari vienoa huomautusta kuorsauksestani, mutta en arvannut sen olevan noin tehokasta. Nomadsin kannattaa ens kerralla antaa mulle yksityishuone kimppahinnalla. Siita tulikin mieleeni vappuaatto 2007, olin silloin Espanjassa pyhiinvaelluksella ja tulin illalla Utergan kylan pieneen albergueen eli majataloon. Illalla viereisessa kerrossangyssa saksalainen kaveri aloitti aikamoisen kuorsauksen, mutta sitten minun ylapetilleni tuli ranskalainen punakka, isovatsainen kaveri, ja voi veljet mika meteli alkoi. Se oli kuin ukkosen jyrinaa, kuin maanjaristys tai suihkumoottorin koeponnistusta. Kaikki muut huoneessa olevat alkoivat ensin hihitella ja naureskella, mutta kun se vain jatkui ja jatkui, niin nauru loppui lyhyeen, ja useat ottivat makuupussinsa sangylta kainaloonsa, ja menivat toisiin huoneisiin sohville ja lattialle nukkumaan. Se oli kylla unohtumaton yo, varsinainen vappukonsertti, Concerto Grosso kansainvalisilla solisteilla, mutta ranskalaisen basso kaikui ylitse muiden.

Tulin Naked Bussilla tanne Rotoruaan, ja matka kesti melkein nelja tuntia. Viela pari minuuttia ennen bussin perilletuloa muistin, etta hattuni on hyllylla, mutta sinne se kuitenkin jai. Olin kadottanut jo alkuperaisen hattuni Sydneyssa ja ostanut juuri uuden Aucklandista. Ja kuten huomaatte, vaihdoin nyt omaan koneeseen, jossa on äät ja ööt.
Valitsin majapaikakseni täällä Kiwi paka, nimisen majatalon, Nomadsista löytämäni esitteen perusteella. Yleensä en ole varannut mitään etukäteen, paikkaa näkemättä, mutta nyt luotin esitteeseen ja varasin sieltä nukkumapaikan itselleni. Ei olisi pitänyt, petyin aika pahasti, ensinnäkin paikka oli kaukana, pitkän kävelymatkan päässä keskustasta ja jo vähän kulunut joka kantiltaan, esitteen kuvat oli otettu varmaan 5 vuotta sitten. Olisi pitänyt luottaa Alisoniin, Tuusulan naapurimme Anna-Marin vanhaan ystävään, joka ehdotti toista paikkaa. Tapasin Alin ja ajelimme tänään koko päivän lähellä olevia nähtävyyksiä katsellen. Ja huomenna muutan hänen alunperin ehdottamaansa paikkaan.

Tämä Rotorua on jonkinlainen maoriväestön keskuspaikka täällä pohjoissaarella. Heitä on täällä yli kolmasosa väestöstä, ja sen huomaa. Austraaliassa en viikon aikana tavannut kuin muutaman aboriginaalin, mutta Aucklandissa oli jo paljon maoreja, ja täällä siis vielä enemmän.
Amerikan intiaaneihin verrattuna heillä on paljon paremmat oikeudet täällä, maanomistusta ja kaikkia muitakin etuja ajatellen. Austraalialaisia sanotaan muuten ausseiksi ja kaikkia uusseelantilaisia kiweiksi, kansallislinnun mukaan.

Pieniä vastoinkäymisiäkin on sattunut. Hattujeni lisäksi menetin pari päivää sitten kamerani, siitä meni näyttö sököksi, juuri ennen America´s Cupin purjehdusta. Onneksi sain edes jotain kuvattua kännykälläni, mutta kuvien siirtäminen sieltä tietskille oli niin hankalaa, että päätin ostaa uuden kameran, lähes samanlaisen kuin entisen, vaikka se aika pahasti kirpaisikin matkakassaani.

Vielä ennemmän kirpaisi se, kun ostin tänään varmuuden vuoksi jo täältä lentolipun välille Papetee-Honolulu, vaikka ei ole aivan 100% varmuutta pääsenkö edes sinne Tahitille.
Mutta luultavasti joka tapauksessa en pääsisi sille lennolle, jos minulla ei olisi näyttää lippua myös pois Tahitilta. Näin oli myös Australiaan ja Uuteen Seelantiin tullessani, joko viisumi tai lentolippu myös pois maasta oli löydyttävä, muuten ei ollut asiaa lennolle, vaikka lentolippu olisi muuten ollut kunnossa. Se lippu PPT-HNL maksoi muuten 1532 $ NZD, eli matkakassani alkaa olla taas sillä mallilla, että on jätettävä oluet, viinit ja valmiit ateriat vähäksi aikaa, ja siirryttävä vedelle ja leivälle ja ruvettava keittämään riisiä tai pastaa majatalojen keittiöissä.

America´s Cup

Kävin tänään purjehtimassa vähän isommalla purjeveneellä. Se oli 80 jalkainen, 12 jalkaa leveä, 24 tonnia painava Uuden Seelannin America´s Cup vene. Ison purjepinta-ala oli 210 neliötä, fokka tai oikeastaan rullagenoa tasan 100 ja pallopurje 350, eli parhaimmillaan meillä oli 210+350= 560 neliötä ylhäällä. Se totteli ruoria yllättävän kevyesti, ja 12 solmua ei tuntunut paljon miltään.

Still going strong

Tämä Nomads on siitäkin mukava paikka, että he järjestävät melkein joka päivä jotain ohjelmaa, niin ettei tarvitse olla yksin, ja samalla tutustuu hostellissa asuviin muihin ihmisiin.
Tänään oli vuorossa retki Rangitoton tulivuorisaarelle.
Ja tällä kertaa en ollut edes ainoa yli kolmekymppinen. Nelikymppinen austraalialaispariskunta tuli lapsineen mukaan.

Vuorelle oli tosi vaikea kiivetä, pientä laavakiveä oli polku täynnä. Nousu kesti noin tunnin, ja kyllä siinä hiki pursusi ja puuskuttaa piti, ennenkuin ylös päästiin. Enkä ollut edes viimeinen huipulla, austraalialaispariskunnan emäntä oli pieni pullukka, ja hänelle nousu otti koville. Hän tuli ylös huipulle 10 minuutia muiden jälkeen. Jossain vaiheessa kysyin heidän tyttäriltään minkä ikäisiä he ovat, ja he olivat 15 vuotiaita. Sanoin, että olen heitä 50 vuotta vanhempi, but still going strong. Ja kyllä heidän vauhdissaan pysyin, vaikka lujille se otti.
Ja kyllä kiipeäminen kannatti, tulivuoren kraateri ei ollut kummoinenkaan, olihan se purkautunut viimeksi 600 vuotta sitten, mutta maisemat sieltä ylhäältä olivat upeita. Koko Auckland ympäristöineen näkyi joka puolelta tosi hienosti.

Nomads Hostel

Tämä Nomadsin retkeilymaja on paras, jossa tähän mennessä olen ollut. Tässä on 7 kerrosta, 12 sängyn huoneista yksityishuoneisiin, oma kerros tytöille(mutta heitä on silti kaikissa muissakin), tv-huone, internet-huone ja oma night-club toisessa kerroksessa,keittiö, terassi, sauna ja jacuzzi 7.taivaassa eli yläkerroksessa. Minä asun 12 sängyn huoneessa ja maksan siitä 22 NZ$ eli vähän yli 10 euroa. Yksityishuoneen saisi vähän alle 100 taalalla. Sänkyni alla on lukittava iso laatikko, jonne kaikki laukkuni mahtuvat. Kaikkien ovien lukot toimivat avainkortilla, joka ei taskussa paljon paina. Ja illalla kaikille halukkaille tarjotaan vielä pieni ilmainen iltapala.

Kiharatukkainen kaveri vieressäni on Nils Chilestä, ja toiseksi ylimmässä kuvassa Anna Ruotsista on paikallisen hulivilipojan syleilyssä.

Toiseksi alimmassa kuvassa on yksi hostellimme vastaanottovirkailijoista, Adam. Hän on tosi kiva ja ystävällinen kaveri, joka auttaa kaikessa.

Auckland

Muutin tänä aamuna asumaan Nomads hostelliin, joka oli ihan naapurissa. Ja samantien ilmottauduin BBQ matkalle, josta oli lappu tiskillä. Meitä lähti parikymmentä nuorta +minä, ajoimme bussilla Mission Beachille, ja uimme, pelasimme amerikkalaista, grillasimme ja lähdimme takaisin muutaman tunnin kuluttua.

Sitten menin hostellimme ylimpään kerrokseen, jossa oli keittiö, terassi ja myös jacuzzi. Olin siellä altaassa yhdessä Annan, Nilsin ja Jonathanin kanssa.

Sitten lähdin samassa korttelissa olevaan kapakkaan, jossa tapasin Esan, joka on ensimmäinen täällä tapaamani suomalainen ja arkkitehti, ja asunut täällä jo jonkun aikaa.

Kävin myös Air Tahiti Nuin toimistossa, ja sain itseni listattua 25.12. päivän lennolle Papeteehen, joten hyvältä näyttää.

Uusi Seelanti

Eivät täällä ihmiset pää alaspäin kulje, vaikka tämä on kai aika tarkkaan maapallon toisella puolella kuin Suomi. Tulin tänne pari tuntia sitten, ja pidän tästä paikasta, siis Aucklandista.

Heräsin aamulla jo ennen neljää ja aikomuksenani oli lähteä bussilla Sidniin, koska sieltä on enemmän lentoja päivässä Aucklandiin kuin Melbournesta, ja Quantaksen kaupunkitoimistossa minun annettiin ymmärtää, että Melbournesta tällä viikolla kaikki koneet ovat täynnä.
Mieleeni tuli kuitenkin, että jospa sittenkin kävisin kokeilemassa, jospa sittenkin mahtuisin johonkin koneeseen täältä, niin se olisi paljon helpompaa.

Niin sitten aamulla kello 4 otin taksin ja ajoin Southern Crossin asemalle, josta Airport Express bussit lähtevät, ja ennen viittä olin jo kentällä. Täytyy kyllä antaa tunnustusta Quantaksen check-in virkailijoille, tulin taas, kuten Jakartassakin, listautumatta noin vain sinne, koska ajattelin, että jos se kerran on täys, niin ei kannata. Mutta olis pitänyt kuitenkin listautua, sillä he eivät voi sitä normaalisti tehdä, mutta jollain konstilla joku heistä sen nyt kuitenkin hoiti.
Todellista one world henkeä siis heiltä löytyy. Ensimmäinen Quantaksen lento lähti kello 6, ja se oli aivan täynnä, en päässyt siis mukaan. Mutta mukava vanhempi virkailija lohdutti, että kyllä me sinut johonkin koneeseen tänään vielä saadaan mahtumaan. Ja aivan oikein, parin tunnin päästä, kello 08.10, lähtevään Emiratesin koneeseen he minut jotenkin saivat sillä Quantaksen lipulla mahtumaan. Jouduin kyllä odottamaan viimeiseen asti, eli puoli kahdeksalta vasta sain boordarin ja koneen viimeisen paikan. Joku ei vaan ollut herännyt ajoissa, ja se oli minun onneni.
Otin muutaman kuvan niistä Emiratesin emännistä, kun niillä oli niin kivat hatutkin.

Uusi Seelanti on mielestäni aika tavalla samantyylinen kuin Kanada, jotenkin raikkaampi ja siistimpi kuin Amerikka ja Austraalia. Heti kun olin tullut tänne Queens Streetin Backpackers majataloon, menin alas kadulle, terassille ensimmäiselle kaljalle, ja tapasin Nicolaksen ja Mateon Argentiinasta, joiden kanssa lauloimme muutaman laulun ja tangon yhdessä.Tosi upea alku Uuden Seelannin ensimmäisenä päivänä, tunsin heti oloni kotoisaksi, ei mitään kysymyksiä enää, että miksi olen täällä, kaverit tuntuivat ihan vanhoilta ystäviltä.

Emiratesin emäntien kuvien alla on täällä majatalon seinällä oleva Takapunan keilaajien vaakuna. Seuraavassa kuvassa ovat vasemmalta Grace, Mateo, minä ja Nicolas.
Alimmassa kuvassa on Melbournen kentällä lattiassa ollut mosaiikkiteos.