Yogyakarta

Tulin siis eilen iltapäivällä sieltä Albertin luota takaisin Mataramin kentälle neljän aikoihin. Nyt vasta sain käteeni lentolipun, ja näin että minut oli bookattu Lion-lentoyhtiön lennoille. Lennon Surabayaan piti lähteä 17.00, mutta se lähti melko tarkalleen tunnin myöhässä. Henkilökuntaa tuntuu täällä riittävän, sillä lähtöä odotellessa portilla pyöri kaiken aikaa 5 Lionin virkailijaa, käytännössä mitään tekemättä. Garudan kone lähti minuutilleen aikataulussa sillä välin, ja heillä oli portilla vain pari virkailijaa.
Lento Surabayaan kesti puolisen tuntia, kone oli vanha Bojo 737, mustilla, kuluneilla nahkapenkeillä varustettuna. Vain myyntikärry kävi kabiinissa, mutta juuri kukaan ei ostanut mitään. Surabayan kenttä oli iso, hieno, aivan toista kuin Mataramissa, mutta Surabayahan onkin Indoneesian toiseksi suurin kaupunki. Ja ilmeisesti olimme nyt myös Leijonan pesässä, sillä täällä oli Lionin keneita todella paljon. Myös aika vaihtui taas, tunti taakse päin.
Sitten transit tiskille lipun kanssa, ja sen jälkeen kävelin ja katselin vähän ympärilleni, sekä siirryin uudelle lähtöportille. Tällä kertaa pääsimme ilmaan vain noin puoli tuntia myöhässä.
Noin 45 minuutin lennon jälkeen, pimeyden jo laskeuduttua, mekin laskeuduimme tänne Yogyakartan kentälle. Hotellivälityksestä valitsin Kota-hotellin, menin maksamaan taksin etukäteen viereiseen toimistoon, ja kuitti kädessäni jo odottavaan taksiini nr.84. Minun on muuten kiitettävä Lemmetyn Teroa siitä, että eksyin tänne. Hän oli aikanaan vaimonsa Sirkun kanssa käynyt täällä, ja suositteli paikkaa minulle.

Kaupunki vaikutti tosi mielenkiintoiselta, ja niinpä lähdin vielä puoli kymmenen aikaan pimeille lähikujille. Samaan aikaan eräs länsimainen mies lähti hotellista ulos, ryntäsin hänen peräänsä ja kysyin "Where are you from?" Hän oli englantilainen, ollut täällä jo kauan ja puhui paikallista kieltäkin. Hän suositteli minua ottamaan polkupyörätaksin, riksan eli " becakin" ja sanoi, että matka paikalliselle pääkadulle, JL.MALIOBOROlle ja takaisin kortteli ympäri kestäisi vain parikymmentä minuutia ja maksaisi 5000, mutta hinnat olivat kai nousseet, koska vaikka hän kuinka puhui sujuvasti indoneesiaa, hinta oli 10 000. Joka tapauksssa hyppäsin siihen rakkineeseen, ja vanhempi, ontuva, laiha kaveri alkoi polkea, aluksi hitaasti , mutta vauhtiin päästyä ihan mukavaa vauhtia. Näin tuli Malioboro nähtyä ja hotellin lähimmät korttelit kierrettyä. Ja näitä becakkeja riitti, tässä keskustassa varmaan tuhansia, monet kuskit nukkuivat jo niissä kärryissään peittoon kääriytyneinä, väsyneinä päivän hikisistä polkemisista.

Huomasin ajelulla, että parin korttelin päässä on Lucifer baari, jossa bändi soitti rokkia. Lähdin vielä kymmenen jälkeen sinne jalan, mutta koska musiikki oli vähän liian kovalla, ja ulkoterassipaikat oli kaikki varattu, niin menin takaisin hotellille ja nukkumaan.